Sähkökirja vai perinteinen

Tänä vuonna olen alkanut ladata tablettiin sähköisiä kirjoja ja olen hämmästynyt siitä, että innostus tuttavapiirissä on laimeaa. Yleensä pidetään enemmän perinteisistä. Itselläni on niin paljon myös kirjoja ja hankin lisää niitäkin joten innostukseni on ehkä enemmän vaihtelunhalua ja uutuuden viehätystä. Konkreettinen kirja ei tosiaan katoa jos sattuu vahingossa hipaisemaan väärää kohtaa siitä kuten sähköiselle tavan takaa käy.
Kirjaston kirjoja en ole vielä onnistunut lukemaan, sillä ellibs ohjelma tilttasi koko ajan. Oliko vika mahdollisesti minun laitteessani vai itse ohjelmassa, sitä en tiedä toistaiseksi. Lisäksi on oppimatta muistiinpanojen tekeminen. Mutta plattaa on kevyt pidellä ja valoisa tausta on hyvä hämärissäkin sohvanurkissa.

Kuin jokin päättyisi

Sattui ikävä juttu lukijalle, en voi käyttää silmälaseja pitkiin aikoihin. Kaikkea teknistä keksitään, mutta Instrussa sanottiin, ettei mitään sellaisia prillejä ole keksitty, joita voi käyttää kun ei saa hyödyntää nenänvartta toiselta puolelta. 1800-luvulla oli, mutta on taannuttu nykyisin.

 

 

 

http://www.wsoy.fi

Luen siis hitaasti ja valikoiden suurennuslasin  alla. Julian Barnesin Kuin jokin päättyisi, oli tällainen äkkiä lukaistu kirja. Suurennuslasi ei ihan auttanut, sillä kirjan syvin sanoma jäi aukeamatta. Ja tämän totean siis ennen kuin olen lukenut yhtään oppinutta arvostelua. Barnes on hyvä kirjoittaja, se on selvää ja teksti juoksee hyvin. Mutta mitä hän halusi sanoa  - siinä on pohdittavaa vielä pikku aivoilleni joksikin aikaa.

Waltari-innostusta

http://upload.wikimedia.org

Tässä on hieman alustusta tulevaan kirjaprojektiini liittyen. Luettuani Panu Rajalan kattavan Mika Waltari- elämäkerran Unio Mystica, sain kimmokkeen kaivaa esiin uudelleen Waltarin kirjoja omasta hyllystäni ja lukea niitä uudelleen sekä ensisijaisesti lukea tietysti kirjaston avulla ennen lukemattomia. Projekti on laaja, Waltari taitaa olla niitä tuotteliaimpia.

Olisi kai järkevintä lukea kronologisesti ja tehdä havaintoja kirjailijan kehittymisestä. Niin en aio kuitenkaan edetä. Luin Fine van Brooklynin ensimmäisenä, pienoisromaanin, jonka kirjastosta saamani kappale oli painettu 1943 eli samana vuonna kuin itse olen syntynyt. Tarina ilmestyi lehdessä jo muutama vuosi aikaisemmin. Aika sopivan kokoinen sille tarinalle, 150 sivua. Tämä minun olisi arkeologina pitänyt lukea jo  ajat sitten, niin mieliinpainuvasti kuvataan Carnacin megaliittikentät Bretagnessa.

Ranskalaisen kylän, maaseudun ja elämäntyylin (joka taitaa vieläkin jossain elää) voimakas kuvaus melkein tuntui kaikilla aisteilla. Oma seikkailuni joskus ammoin opiskeluaikoina Archassonin rannikolla tuli heti mieleen. Kesäinen Ranska, meri ja jokin selittämätön deja vu tunnelma, tunsin auringonpolttamat rakot olkapäillä.
Henkilökuva, naiskuva, jäi mielessäni aika lailla taka-alalle. Näitä kohtalokkaita naisia ovat Waltarin teokset pullollaan. Itseäni  tällä hetkellä enemmän puhuttelee intensiivinen tunnelma ja miljöö.